Sirkka katsoi keittiön ikkunasta pihakoivun paljaita oksia ja maatuvien lehtien peittämää nurmea. Hän keskitti kaikki ajatuksensa lähes satavuotiaaseen puunrunkoon ja porasi katseensa läpi kaarnan, vuosirenkaiden ja puun pehmeän ytimen.
– Kuule Väinö, minusta tuntuu, että minä olen nähnyt ja kokenut jo kaiken.
– No, eihän se ole ihmekään, jos elää yhtä vanhaksi kuin tuo perhanan puun rahjus, Väinö vastasi.
Ikkunan takana tuulenpuuska tarttui koivun oksiin ja riuhtoi ja raastoi, kunnes juuret alkoivat pullistella maasta ja puinen vanhus kaatua rojahti vain viiden sentin päähän talon seinästä. Sirkka kavahti seisomaan, mutta ei siksi, että olisi pelästynyt, vaan koska äkillinen oivallus sai hänen sydämensä pumppaamaan verta kuin täyden vauhdin saavuttanut poljettava ompelukone. Pihanurmeen oli revennyt ammottava reikä, jonka pohjalla kimmelsi kirkasvetinen nuoruudenlähde.